maanantai 15. elokuuta 2016

VI Pyhtään MiniTriathlon 14.8.2016 – voitto ajalla 49:44


Selkävaivojen johdosta hieman kesken jäänyt maastopyöräilykausi vaihtui näin elokuun korvilla triathlon-kaudeksi. Olin äskettäin ehtinyt käydä muutaman kerran järvessä uimassa ja kerätä vuoden juoksukilometrit yli viidenkymmenen. Näillä pohjilla suuntasin avaamaan triathlon-kisakautta Pyhtäälle minitriathloniin. Kisan matkat olivat tällaiselle maakrapu-noviisille sopivat: 300m uinti, 16 km fillarointi ja 5km juoksu. Suoranaista tavoitetta minulla ei kisaan ollut, mutta olin vähän laskeskellut, että minulle kohtalaisella fillariosuudella ja hyvällä (3:45/km) juoksuvauhdilla voisin hätyytellä alle 50min loppuaikaa. Reittiennätys oli ymmärtääkseni hieman yli 50min ja Jani Puhakan nimissä vuodelta 2014 (kisan jälkeen selvisi, että 2015 voittoaika oli ollut huikean kova alle 47min, urheilijana O. Halonen). Olin toivonut, että Jani olisi ollut kisassa vastassa, mutta hän kilpaili samaan aikaan ”vähän” isommissa ympyröissä Turussa.

Uintiosuus ei ole kuulunut, eikä kuulu edelleenkään suosikkeihini. Se, että henkeä ei saa vedettyä silloin kuin tahdon, vaivaa minua yhä. Kiduksia ei tule, eikä snorkkeliakaan juuri näissä karkeloissa käytetä, niinpä samanlaiseen uintiin kuin muutkin on vain sopeuduttava. Syyskelien raikastama vesi tarjosi muutamia muitakin yllätyksiä. Vesikasveja Huutjärvessä oli rutkasti ja ainakin minä löysin uintilinjoillani mielettömästi ahvenvitaa ja lumpeita. Lähtösuoran viereistä laiturin pituutta lukuun ottamatta en päässyt omaan normaaliin uintirytmiini. Uinti tuntui rankalta ja matkanteko tuntui piinaavan hitaalta. Jouduin uintilinjallani kokoajan vähän liikaa oikealle ulkoreunaan, josta en päässyt fiksusti suorimmalle reitille ruuhkan takia. Odottelin vain, että saisin vihdoin jalat maan kamaralle ja vahvemmat lajit käyntiin. Nousin järvestä ehkä sijalla 10 ja sen jälkeen vuorossa oli ensimmäinen vaihto.

Vaihto ei sitten mennyt aivan suunnitelmien mukaan. Ensin hölköttelin aina vaihtopaikalle saakka hapuillen märkkärin vetoketjun narua. Kun sain narusta vihdoin otteen, olin jo vaihtopaikalla. Tässä vaiheessa märkkäri oli liimautunut sen verran tiukkaan kroppaan, että en saanut sitä nopeasti pois päältä. Niinpä varmistin, että se pysyy ehjänä ja tuhrasin ylimääräisiä (kymmeniäkin) sekunteja puvun maltilliseen pois ottamiseen. Toinen moka vaihdossa oli vielä pyöräilykenkien kanssa, jotka unohdin omalle vaihtotyylilleni tyypillisesti kiristää kengät jo vaihtopaikalla. Olin ottanut jo pyörän telineestä, kunnes laskin fillarin vielä maahan ja rullasin boa-kiristyksillä kengät kiinni. Tämäkin ylimääräinen liike vei ainakin 10 sekuntia extraa. Pyöräosuudelle hyppäsin ehkä sijalla 6 – nyt oli paikka päästää fillarijalka kahleista ja iskeä Rosen kanssa hana pohjaan!


Rose-fillarillani oli kyllä menohaluja, mutta kuskissa reisien suuttimet tuntuivat olevan uintihärdellin jälkeisessä tukossa. En ollut tehnyt yhtään uinti-pyörä-yhdistelmätreeniä tänä kesänä ja sen kyllä huomasi. Otin muutaman napsun kevyemmät vaihteet käyttöön ja lähdin pyörittämään lopulta rennon kovaa eteenpäin. Kaksi ensimmäistä selkää tulivat vastaan nopeasti ja noin 1,5km kohdilla oli jyrkkä mutka oikealle. Tie oli niin kapea ja pieni, että en siinä ajaessa ollut lainkaan varma, että pitääkö sinne kääntyä. Vielä kun liikenteenohjaaja ei viittonut tien suuntaan yhtään, menin pummaamaan käännöksen kokonaan. Ajoin risteyksen ohitse, ja tein komean kierroksen mutkan jälkeen ja sain otettua vihdoin oikean suunnan.


Samalla sain kysyttyä ja varmistettua, että edessäni menee vielä kolme kilpailijaa. Ennen kääntöpaikkaa (10km kohdilla) ehdin ohittamaan vielä kaksi kilpailijaa. Edessä meni enää joukkuekisan yksi pyöräilijä. Kärkimies ajoi noin 45 sekunnin karkumatkalla etumoottoripyörän takana. Ainakin siinä vaiheessa, kun minua kärki tuli vastaan, näytti siltä, että moottoripyörä oli hieman liian lähellä fillaria - tarjoten ainakin hivenen peesihyötyä. Tämähän ei ole pyöräilijän vika lainkaan, vaan moottoripyörän on käännettävä kahvaa sen verran, että ero on vähintään riittävän pitkä, vaikka se 50m. Keskinopeuteni näytti minulla pyörivän 41,5km/h tienoilla, joka oli tyydyttävän kovaa. Hapoille jalkoja en suostunut ajamaan, koska juoksusta oli selvittävä vielä kunnialla. Pitkillä suorilla huomasin saavuttavani kärkeä ja kun osuutta oli ajettu 14,5km, pääsin jo sadan metrin päähän. Juuri ennen maalina toimivaa urheilukenttää parkkeerasin kärkimiehen peesiin ja tulin siinä imussa viimeiset 600m metriä vaihtopaikalle. 16,3km pyöräosuuteen käytin aikaa 23:30 ja keskinopeus oli 41,7km/h.

Oli toisen vaihdon ja jälleen pienen nöösi-oppitunnin aika. Fillari telineeseen, kypärä pois päästä ja numerolappu eteenpäin. Sen jälkeen ajokengät pois jalasta, lippalakki päähän ja lenkkareita virittelemään. Lenkkarit! Ei sitten millään meinannut mennä jalkaan. Pikanauhat olivat jääneet kireälle juoksuasetukselle. Milloin oli joku varvas ulkona ja milloin lipesi ote lenkkarin takaosasta. Uh ja äh!, vaan kuului vaihtopaikalla nro 10. Taas hukkasin yhden ylimääräisen 15 sekuntia vaihtoon. Vihdoin pääsin jatkamaan matkaa, otin Garminin käteen ja lähdin lampsimaan suunniteltua alle 4:00/km vauhtista juoksuosuutta.

Jos olisin tiennyt, että takana seuraa Sami Maamelan (3000 esteet alle 9:30) tasoinen juoksija, olisin mennyt pelkästä ajatuksesta kipsiin ja istahtanut pusikon puolelle syömään mustikoita. Onneksi en tätä seikkaa juostessani vielä tiennyt, joten arvelin 3:45-4:00/km vauhdin riittävän voittoon. Ensimmäisellä kilometrillä pääsin joukkuekisaa johtavan joukkueen ohitse ja pitämään omaa vauhtia kilpailun kärkeen. Reitillä pysyminen varmistettiin maahan piirretyllä kalkkiviivalla ja sain vielä kunnian seurata etumoottoripyörää. Juoksu ei tuntunut hyvältä, mutta toisaalta se ollut ihmekään. Kaksi päivää aiemmin olin juossut ensimmäisen kerran vuoteen kovaa ja lenkki oli ollut 3km. Nyt pohjalla oli uintia ja kova pyöräily ja matka melkein tuplattiin. Jos on tehnyt viimeisen vuoden kaikkensa, että 5km juoksu näin elokuussa ja tässä vaiheessa kisaa on hankalaa, siitä joutuu maksamaan sen, että se juoksu todella tuntuu pahalta. Sitä saa, mitä on tilannut – ja se on oikein. Rintaan pisteli ja reidet ja pohkeet alkoivat kiukutella. Yritin rauhoitella menoa: hengittelin pitkästi ulos ja leikin ajatuksella, että juoksukin olisi pyöräilyä. Samat jalat siellä alla pyörivät, vakuuttelin itselleni. Samalla odottelin kuin kuuta nousevaa maahan pystytettyjä kilometrin kylttejä. Ensin 1km, sitten 2km.. aina 4km saakka. Onnekseni kyltit tulivat tasaisin väliajoin näkyviin juoksuvauhdin säilyessä tavoitteessa. Pääsin puikahtamaan Pyhtään urheilukentälle ja juoksemaan finaalikierroksen aina maaliin saakka kärjessä.


Juoksun aika oli n. 18:30 ja keskivauhti Garminin mukaan oli 3:47/km. Tämä oli minun tasolle hyvä juoksu. Koko kisan voittoaika oli lopulta 49:44, jolla toiseksi maaliin saapunut Maamela jäi minusta 1:20 päähän.


Pyhtäällä vierailu oli miellyttävä kokemus. Kisassa oli paljon samaa Hauhon jokamiestriathlonin kanssa. Todellinen hyvän mielen kilpailu, jossa on rennon letkeä ilmapiiri. Tästä kausi jatkuu eteenpäin triathlonin merkeissä. Kolmen viikon päässä siintää syksyn päätavoite Imatran Basecamp- SM triathlon. Siihen mennessä pitää saada uintikyky kestämään 1km uintiosuus, löytää vahva maastopyöräilykyky kroppaan ja nostaa juoksukestävyys 10km tasolle. Kokonaisuus huomioiden kestävyyttä on samalla petrattava niin, että 2h 45min suoritus onnistuu ilman totaalisia katkeamisia. Elokuu tulee olemaan siis monipuolisen harjoittelun riemujuhlaa ja toivottavasti löydän vielä sopivan treenikisan tässä elokuun loppupuolella kalenteriini.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Maltatko vielä kirjata kuvan tekstin, niin tiedän sinun olevan ihminen