Tahko MTB 2015 - osapäivä maasturikuskin kisaraportti

Kymmenen kierrosta Tahkon 60km lenkkiä on nyt takana päin. Minimitavoite, eli alle kolmen tunnin loppuaika toteutui. Muuten meno olikin melkoisen nahkeaa.

 Muorinmäen alku - eka iso nousu alkaa

Tahko edeltävän viikon pyörälenkit uumoilivat vaikeaa kilpailua. Kroppa ei ollut päässyt eroon triathlonista ja kova maastopyöräily ei tuntunut onnistuvan millään. Kovilla lenkeillä olin sykkeiden puolesta jäänyt alle pk-alueen alarajalle, joten herkkyys oli pahasti kateissa. Lähtökohdat eivät olleet Tahko MTB:hen sopivat, jossa nimenomaan MTB-ominaisuudet pitää olla kuskilla täysin kohdallaan. Tahkolla on kyettävä pitämään tehoja niin tiellä, pitkissä nousuissa kuin teknisillä poluilla ja vauhdikkaissa laskuissa. Jos poluilla ajaa kroppansa tukkoon, alkaa hyvä loppuaika painua kauaksi horisonttiiin.

Olin huomattavasti pienemmällä jännityksellä mukana kuin vuosi sitten. Vaikea valmistautuminen oli vienyt mennessään osan itseluottamuksesta. Kun ei ole odotuksia, ei jännitä. Pääsin oikeastaan kunnon kisafiilikseen vasta kilpailuaamuna. Kunto ei kuitenkaan ollut kohdallaan, joten pelkällä ajatusleikillä ei voittotaisteluun nousta, jos perustekemisen tasossa on kymmenien prosenttien vajausta. Kilpailussa lähdettiin tuttuun tapaan mönkijän perään, mutta edellisvuosista poiketen mönkijä ei hidastanut vauhtia lainkaan. Käytännössä mentiin vapaalla vauhdilla alusta lähtien. Kärjessä vauhtia pitivät tänä vuonna suomalaiset. Lehtisen Sakke ja Kusti Kittilä näyttivät ainakin haluavan pistää jalkaa peliin heti paukusta. Oma olotila ei tuntunut ihan parhaalta. Tavallisesti olen ollut Tahkolla todella terävässä kunnossa, mutta nyt tiukat kiihdytykset ahdistivat. Jaloissa ei vain kaikki ollut kohdallaan - ne eivät halunneet pyöriä. Jo 15 kilometrin kohdilla huomasin, että selkä alkaa mennä tukkoon ja vei suuren osan pakarasta ja reidestä pois pelistä. Yritin pysyä rauhallisena ja toivoin vain, että kroppa lähtisi käyntiin. Tahkolla pitää olla hereillä ja herkkänä Muorinmäessä, josta ampaistaan Kinahmi 1:sen polkunousuun.

Alun ruuhkissa olin pahimmillani sijoilla 30-40. Yritin pitää Kustin ja Tonin selkää näkyvillä, koska tiesin heidän olevan kovassa iskussa. Oli selvää, että tuo kaksikko ei tulisi jäämään Muorinmäessä odottamaan ryhmän keskelle. Kusti pääsi nopeasti keulille takaisin, mutta sain poimittua Tonin selän juuri ennen Muorinmäen alkua. Olisikohan meitä ollut noin 15 ukon joukko, kun Muoria lähettiin valloittamaan. Ennen Muorinmäkeä olin pahimmillani jo 50m päässä kärkiletkasta. Mäen alussa Kusti hyppäsi keulille vauhtia pitämään. Minulla selkä oli jo ihan tulessa ja jalat tuntuivat todella kankeilta. Mäen jyrkentyessä kärkeen eroittautuivat Kusti, Toni, Samuli, Taavi, Alges, Henkka, Riivo ja Pessi. Sitten tuli pieni ero ja minä olin siinä itsekseni. Edellisvuosina olin helposti taistellut mäen päälle ihan kärkijoukossa, mutta nyt nopeampia kavereita oli melkein 10. Oli selvää, että tällä kertaa ei olisi minun päiväni. Annoin eroa vähän tulla, koska odotin ajavani Kinahmi 1:sen päällä helposti Riivon porukan kiinni. Taaksepäin eroa oli syntynyt sen verran, että peesissä ei suoraan ollut ketään.

Kinahmin nousussa sain Pessin kiinni, joka oli jumittunut Riivon taakse. Takanani vähän matkan päässä oli Kuitto. Pyöriteltiin rennon kovaa mäki ylös ja lähdettiin Riivon johdolla pumppaamaan päällispolkua kohti Kinahmintietä. Omaa kulkua ei ollut sitten minkäänlaista. Edellisvuosien polkuhurjastelusta ei ollut mitään jäljellä. En yksinkertaisesti pystynyt käskyttämään jalkojani, vaikka pudotin sykkeitä 150 alapuolelle. En ollut hengästynyt, mutta selkä ja jalat olivat kuin yhtä tynnyriä. Riivon vauhti oli melkein riittävää tällä kertaa. Kärjessä Kusti ja Toni olivat jo minuuttien päässä karussa. Kinahmintielle tulevaan laskuun pääsin lopulta Pessin kanssa Riivosta ohi ja myös Antti pääsi laskemaan omalla vauhdillaan alamäen kohti Eskolaa. Pessi oli edessäni noin 10 sekunnin päässä ja Antti ehkä 5 sekan päässä minun takana. Huonoin mahdollinen tilanne Kinhamintielle, kun porukassa olisimme päässeet lepäämään kimpassa ja edenneet silti kovempaa. Nyt me kolme kaveria painettiin menemään kovilla tehoilla ja pienillä eroilla tietä pitkin. Tärkeitä voimavaroja meni hukkaan loppukisaa ajatellen. Eskolassa olin muuten yli 3 minuuttia karanneen Kustin perässä. Myös viime vuosta aikaani olin jäljessä melkein 3 minuuttia. Vuosi sitten Eskolassa ei tuntunut jaloissa miltään ja nyt olin aivan finaalissa - voe voe.

Kinahmintiellä pistin kaiken peliin ja Pessin selkä alkoi lähestyä. Antti tuli minun kyytiini ja lopulta saimme Pessin kiinni. Eipä aikaakaan, niin saimme kiinni myös Algesin, Taavin ja Visurin. Kova tykittely vaan kostaantui minulle ja Antille taivaanportaissa, jossa ainakaan minä en päässyt yhtään mihinkään. Olin haaveillut, että triathlonpohjilla juoksisin kivikkoseinän pyörä olalla ylös. Totuus oli aivan toinen. En päässyt edes rehdisti kävelemällä mäkeä ylös päin. Pyörä oli koko ajan kiinni jossain ja jalkani ei vain liikkuneet. Porukka, jonka saimme kiinni tiellä, karkasi nyt Kinahmi 2-nousussa kauaksi eteen. Olin aivan jumissa, vaikka olin poistanut voiman käytön ajamisesta jo kokonaan. Matkaa oli taitettu puolet ja alun puolikas on kaiken lisäksi Tahkolla rutkasti jälkimmäistä helpompi. Ei kertakaikkiaan näyttänyt järin hyvältä.

Henkka ja Alges olivat 120km ajajia, joten olin sijalla 6. Antti sai minut aina välillä kiinni ja ajettiin lopulta aina Tuulivaaraan saakka yhdessä. Näennäisesti ajettiin kovempaa, mutta olihan meiltä molemmilta jalat ihan loppu. Välillä tuli huikattua Antille, että meinasin nousta putkelle ajamaan, mutta reidet ei vaan jaksa nostaa kroppaa ylös satulasta. Edessä oli vielä kolme isoa nousua, Tuulivaara, Rahasmäki ja El Grande. Näiden lisäksi menoa vaikeutti polun jonkin tason mutaisuus. Ilmaisia kilometrejä ei siis tänä vuonna pahemmin ollut tarjolla. Sain ennen Tuulivaaran asfalttia huollosta juomapullon ja otin Gutzyn kofeiinigeelin siinä samalla. Sanoin Antille, että joskus geeleistä saan lisävoimia ja kohta se nähdään Tuulivaarassa. Tuulivaaran hiekkatienousun alussa muistelin taas vuoden takaisia, kun Alges oli iskenyt nousuun ja olimme Tonin kanssa jääneet vähän matkan päähän taakse. Kerroin tilanteesta Antille ja Antti tokaisikin, että: "nyt Miettinen lähtee tässä nousussa irti". Noh, lopulta niin kävikin ja taisin olla mäen päällä liki minuutin verran karussa. Olin siis taas yksin ja jalaton.

Ennen Rahasmäkeä oli tiedossa kunnon mutajumppa. Jumittelin usein itseäni mutahautoihin ja aloin nähdä takanani Lehtisen Saken ja Jerkun hahmoja. Ei kai taas! Kolme vuotta sitten Sakke sai minut samassa paikassa kiinni ja jätti El Grandessa. Vuosi sitten Jerkku sai minut samassa paikassa kiinni ja jätti El Grandessa. Tänä vuonna ne molemmat saivat minut siinä kiinni ja.. lopun varmaan tiedättekin. Varmistin kiinni ajon sillä, että upotin pyöräni eturenkaan napaa myöten kuraan heitin komeasti liejuun selälleni. Pudotin samalla Edge 1000 mittarini mutalikkoon. Lyhyen etsiskelyn jälkeen lyösin ensin itseni, sitten mittarin ja lopulta pyörän. Hyppäsin pyörän päälle ja avot, kaverit olivat saaneet minut kiinni. Kokeneen ketun temppuja voisi joku arvella..

Jatkettiin matkaa kolmestaan kohti Rahasmäen hiekkatieseinää. Vauhti tuntui sopivalta ja pysyin kyydissä helposti. Ei minulla jalkoja ollut edelleenkään, mutta ei niitä näyttänyt juuri olevan toisillakaan. Pintakaasulla höntsättiin menemään. Vähänkin kovempi polkaisu olisi johtanut kramppiongelmiin. Oli säästettävä voimia El Grandeen. Rahasmäen nousu taisteltiin ylös ja alamäki otettiin varmasti, ettei jouduta rengastöihin. Pessi olikin laskussa rengaspuuhissa, joten petrasimme pykälällä sijoituksia. Olimme siis 5, 6 ja 7. Mitään ihmeellistä ei oikeastaan tapahtunut ennen Grandea. Olimme kolmikkona vielä juurella, kunnes Jerkku pisti vauhtia peliin ja lähti vähän karkuun. Lisäsimme myös Saken kanssa vauhtia, mutta oltiin Grandessa se 10-25 sekuntia Jerkun perässä jatkuvasti. Saken kanssa kiivettiin mäkeä ihan rinnakkain. Vauhti ei tuntunut kovalta, mutta jalattomana ei kovempaa mennä. Odottelin vain lasketteluhissien näkymistä ja mäen loppumista. Jerkku paineli karkuun ja ohitti vielä loppulaskussa hienosti Taavin nousten sijalle 4. Minä ajattelin odotella Saken perässä ja ottaa kirissä sijan 6. Lasketeltiin loppulasku rauhassa alas, kun Saken eturengas oli tietämättämi mallia hitaasti vuotava.

Loppulaskun vauhtia Kuva: Tarja Kivirinta

Loppukirini jäi lopulta ajatuksen tasolle. Kaikki oli muuten kohdallaan, mutta yhteyttä jalkoihin ei ollut edelleenkään. Maaliin oli lopulta 100m, kun Sakke avasi pelin. Nousin putkelle, molemmat reiteni kramppasi samalla ja se oli siinä. Takaisin penkkiin ja vapaalla viivan yli sijalla 7. Kauaksi jäätiin edellisvuoden huippuajosta. Laskeskelin, että kelistä takkiin tuli noin 7 minuuttia ja 8 minuuttia otin itseltäni takkiin fyysisen kunnon johdosta. Tämä vahvistui Stravasta jälkeenpäin katsoen, kun esim. Rahasmäen hiekkatienousussa olin ollut vuotta aiemmin yli minuutin tätä vuotta nopeampi. Molemmat mäet olivat kuivassa kunnossa, joten mutaa ei voi siinä syyttää.

Kusti oli aivan ylivoimainen. Yksin karkuun Kinahmi 1:sen päällä ja vakuuttavaan 8 min voittoon soolona. Tonilla oli rengasongelmia, mutta pystyi silti ajamaan sijalle 3. Samuli otti varmalla perusajolla sijan 2. Jerkku nousi siis neljänneksi, Taavi oli viides, Sakke kuudes ja minä seitsemäs. Joukkuekisa oli kutkuttavan tiukka. Lopulta voittoon ajoi Team Evoc, toiseksi Erigeepperit ja kolmanneksi meidän Medilaser-porukka. Kaikki kolme joukkuetta olivat noin 2 minuutin sisällä toisistaan!

Tämä oli minulle hyvä oppireissu. Ajatukset siirtyivät heti vuoden päähän ja väsäilinkin pientä lupausta edellisessä blogitekstissä.
http://ollimiettinen.blogspot.fi/2015/06/tahko-mtb-2016-olmin-lupaus.html